”Meri tuntuu aina vaan paremmalta ja paremmalta”, helsinkiläinen ystäväni sanoi. Hän ei usko koskaan turtuvansa siihen. Kiersimme Lauttasaarta hänen pienellä, kauniilla puuveneellään. Fiilikseni oli yhtä utuinen kuin Suomenlahden merisää. Työnsin pääni ulos vanhan kalastusveneen kattoluukusta. Tuuli ja suolapärskeet selvittivät päätäni tehokkaasti. Olin matkustanut edellisenä päivänä Helsinkiin ja istunut pitkän illan ja yön Runokuun klubilla. 

Seuraavana päivänä lausuin runojani Runo kotiin -tilaisuudessa Suomenlinnassa. Asunnon keittiöstä ja makuuhuoneesta avautui suora näkymä aavalle merelle. Illan hämärtyessä majakoitten ja laivojen valot täplittivät merimaisemaa mahdottoman tunnelmallisesti. Kodin emännän on täytynyt vuosien varrella tottua näkymään. Siitä huolimatta hän ihasteli sitä innoissaan vieraittensa kanssa. Tottumisen ei tarvitse merkitä turtumista; että menettää tuntonsa. 

Turtumisella on ikäviä seurauksia. Kun ihmiset turtuvat esimerkiksi elinpiirinsä kauneuteen, he saattavat tehdä jotakin hemmetin typerää. Niin kuin kävi synnyinkaupungissani Kajaanissa, jossa päätettiin rakentaa autotie keskustan läpi virtaavan Kajaaninjoen kauneimman kohdan yli. Betonisillan alle jäi Linnasaari ja 1600-luvulla rakennetun Kajaanin linnan rauniot.

Suomenlinnan suosittuna oppaana toiminut Ior Bock kiinnostui myös Kajaanin linnasta. Sen syvimpään kaivoon on näet kätketty hänen sukunsa kultainen pukki. Eräänä talvi-iltana vuonna 1990 oli linnan sillalle kokoontunut rahvasta seuraamaan paljon julkisuutta saanutta kaivausoperaatiota. Kultaista pukkia ei ikävä kyllä näkynyt. Performanssi oli kuitenkin onnistunut: katseltaessa herra Bockin kahjoa touhuamista siinä samalla ihmeteltiin sillan alle kätketyn tutun linnanraunion salaperäistä vetovoimaa.

Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on pitää tuntoa yllä avaamalla tuore näkymä tutuksi käyneeseen maisemaan. Ettei tule turraksi.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun pitää lähteä Suurkaupunkiin Juhlaviikoille. Odottelen kotipihassa poikaani, joka lupasi tulla yhdeltätoista minut hakemaan. Kello on jo viittätoista vaille puoli eikä poikaa edelleenkään näy.

Kyllä järkevä ihminen varaa kaksi tuntia tai mieluummin kaksi vuorokautta varuaikaa. Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu. Puhkeaako rengas, sakkaako sydän, alkaako pula-aika.

Olen tehnyt tarvittavat hankinnat kesän mittaan. Tärkeimmät ovat kuulosuojaimet. Rauta-Reiska koetti myydä minulle sellaiset missä tulee radio mukana, mutta jos minä haluan radiota kuunnella niin sellainen löytyy piirongin päältä. Kanavaa ei vaihdeta, on ollut samalla taajuudella Mäntsälän kapinasta lähtien.

Hipit ja punaviiniporukka käyttävät kuitenkin sähköä ja äänenvahvistimia metakoissaan, joten on tärkeää suojata korvat. Nenäliinoja pesin, silitin ja mankeloin riittävän määrän reppuni sivutaskuun. Jos päädymme teatterilavan eteen niin hyvinkin siellä lentää sylki otsaan. Lättähatut saattavat intoutua taas paiskomaan lantaa, siltä varalta löytyy  sadetakki.

Myös varasin makuupussin, koska luin esitteistä että siellä on suuri teltta. Päättelin sitä käytettävän ulkopaikkakuntalaisten majoitukseen. Hyvä niin, kyllä en halua nukkua vieraan ihmisen petaamissa lakanoissa. Ei sillä, että miniä mitään silittäisi.

Toivoakseni teltasta löytyy kamiina, koska otan muutaman motin kuivaa koivua mukaani. Epäilen, että kaupunkilaiset käyttävät koivunsa tilataideteoksiin.

No niin, nyt näkyy auton valot. Vai onko se naapurin Kolehmainen, joka taas kyttää. On. Ja taskulampulla. Minkä takia?…  Ahaa, juu-u.  Taitaakin olla vasta ilta eikä aamu puoli yksitoista… No… Mikä kiire minulla… Joutaahan tässä seisomaan…

Kruununhaka. Sunnuntai-ilta. Istun nilkat ristissä kauniissa Pohjoisrannan jugend-asunnossa ja yritän kääntää jalat niin etteivät vastapäiset kaksikymmentäviisi ihmistä näe alushousujani. Esiintyjän muistilista, Asia n. 3: Muista aina tarkistaa miltä hame näyttää kun istuu. Tällä kertaa se on aivan liian lyhyt. Vieressäni istuvalla Kari Hotakaisella ei ole vastaavia ongelmia. Hän lukee uusinta kirjaansa Jumalan sana ja yleisö tyrskähtelee. Minä keskityn olemaan aivastamatta. Tyylikkään divaanin viereen on tuotu maljakollinen liljoja ja olen allerginen. On käynnissä ensimmäinen Runokuun Runo kotiin -tapahtumista. 

Katselen yleisöä, keski-ikäisiä kulttuurirouvia, erkkeriä ja perintöhuonekaluja ja muistan mitä Hotakainen kuiskasi korvaani ennen keikkaa. ”Ei näin hienossa asunnossa voi lukea mitään törkeyksiä.”  Minua nolottaa ja päätän viime hetkellä lukea jotain muuta kuin kohtauksen. jossa päähenkilöni ajavat Kallioon huoriin. Hotakainen lukee kirjastaan unikohtausta: miehen takapuoleen luiskahtaa kännykkä, joka valuu seikkailemaan pitkin viemäreitä. Rouvat nyökyttelevät. Minun käteni ovat hiestä liukkaat. Ja minä kun luulin jo olevani ammattilainen

Mietin emäntäämme ja miten rohkea täytyy olla ihmisen, joka on valmis kutsumaan joukon tuntemattomia ihmisiä luokseen. Hotakainen kertoi, että jossain lehdessä tilaisuutta oli mainostettu virheellisesti: runoilijat soittavat ovikelloa ja tulevat koteihin. Hänen ystävänsä olivat ilmoittaneet: ”Me olemme vaihtaneet lukot. Turha tulla kolkuttelemaan. Täällä ei ole runouden ystäviä.”

Lopuksi luen lastenkirjaani ja jännitys katoaa. Kuin lukisi iltasatua joukolle aikuisia, jotka eivät tänään ole niin aikuisia kun tullessaan luulivat. Huoneessa on aivan hiljaista. Yhdessä kuunteleminen, tätä se on. Ikiaikaista, yhtä vanhaa kuin iltanuotio.

Banská Štiavnica, Unesco-kaupunki, Keski-Slovakia

Taloni on kaupungin kauneimpia. Se on rakennettu vuonna 1597; vuosiluku on hakattu kiviseen portaaliin vapaamuurarimerkin alle.  Valitsin sen omakseni viisitoista vuotta sitten, sinä samana hetkenä kun raotin sen portin ensimmäistä kertaa ja kalkitussa holviporttikongissa kuulin hakkaavan sydämeni kaiun. Kapusin talon kapeaa portaikkoa ja pääsin sisäpihaa reunustavalle gallerialle, jolta tuijotin pation villiintyneen vegetaation peittämään kaivoon; ihastellen sen avarien huoneiden renesanssikasettikattoja ja ovipielusten kaiverruksia jatkoin kierrosta, kunnes istahdin kivipenkillle ikkunan ääreen ja jäin katsomaan vanhaa kaivoskaupunkia keskellä jyrkästi kohoavia kukkuloita. Rakastuin siihen taloon. Silloin se oli suhteellisen hyvässä kunnossa ja minä suunnittelin pelastavani sen kulttuuurikeskukseksi, keskiaikaishenkiseksi hostelliksi tai taiteilijakommuuniksi. 

Tänä päivänä taloni seinät halkeilevat,  ikkunat on teljetty ja kaupungilla kuiskataan, että kaksi kerrosta romahti äsken. Sen laillinen omistaja yrittää ilmeisesti päästää taloni ränsistymään niin pahasti, että se sortuisi itsestään, ja vapauttaisi siten kullanarvoisen tontin keskellä Unesco-kaupunkia kunnianhimoiselle uudisrakenukselle. Kun museoviraston taantumukselliset virkailijat eivät ymmärrä antaa lupaa restauroida vanhoja raunioita nykyajan mukavuusvaatimuksia täyttäviksi palatseiksi wellness- ja saunatiloineen sekä aurinkoterasseineen; yritäjämielisen omistajan on julkistettava ongelmallinen kiinteistö huonokuntoiseksi, vältellä tarpeeksi kauan viranomaisten vaatimuksia suorittaa rakennuksen kuntotarkastus, ja odottaa kärsivällisesti, kunnes aika ja sisään päästetyt puliukot hoitavat tuhotyön.

Rakennusperintöön kuuluvat kulttuurihistoriallisesti merkittävät rakennukset selviytyivät ajan kulusta, sodista, rutoista, vallankumouksista ja diktatuureista, mutta sokean ahneuden edessä ne ovat liian hauraita. Tämä ei valitettavasti päde ainoastaan maahan, joka on yhä seikkailijamielisten El Doradona. Ns. kulttuurimaistakin löytyy valitettavan paljon heitteille jätettyjä arvokkaita taloja, joita kansalaisaktivisti ei pysty pelastamaan viranomaisen ollessa avuton kehno lainsäädäntö työkaluna. Vielä surullisempaa on, kun viranomainen itse syystä tai toisesta ajaa kaiken yli kaksikymmentä vuotta vanhan rakennuskannan totaalihävityksen asiaa. Rakennukset, joilla on muisti ja sielu, häviävät maan pinnalta ja niiden tilalle pikarakennetaan lasipalatseja, jotka viiden vuoden päästä eivät enää kestä katsetta päivänvalossa.

Maailmaa hallitsee edelleen itsekäs ”anna kaikki mulle ja heti“ –aate, jonka mukaan merkitys on ainoastaan nykyhetkessä elävissä suurissa meissä ja meidän henkilökohtaisessa hyödyssämme. Ketään eivät kiinnosta arvot eikä kauneus, kunhan raha valuu taskuihin. Muussa ei ole väliä, jälkeemme tulkoon vaikka vedenpaisumus. Hän, joka on eri mieltä, saa elää helvetissä, joka on kuitenkin toisten paratiisina.

Mökillä luin, niin kuin mökillä luetaan, kymmenen vuotta vanhasta Kuukausiliitteestä jutun Mari Rantasilasta. Toimittaja Ilkka Malmberg  kiersi näyttelijän kanssa Helsinkiä. Oli keskiyö, he kartoittivat paikkoja ja piirsivät kuvan Rantasilan Helsingistä. Hänen ”muistojensa maantieteestä” niin kuin runolliseksi heittäytynyt Malmberg kirjoittaa. 

Rantasila muistelee Teatterikoulun kulmia, Lauttasaaren kämppää, jonka lattialla nukkui makuupussissa 19-vuotiaana, juuri Porin-bussista astuneena. Erään kuvan kohdalla ilahdun. Minun taloni! ”Mechelininkadun liikennevalot, joissa Mari alkoi itkeä”, luki kuvatekstissä. 

Juttu kertoo Rantasilan tajunneen risteyksessä, että tärkeä suhde oli päättynyt. Ajatella, minun risteyksessäni ihmettelen kumppanilleni. Hän lukee Anna-lehteä vuodelta 1997. (Prinsessa Diana on juuri kuvattu salaa miljonääri Mohammed al Fayedin huvijahdilla.) En osaa päättää olenko mustasukkainen vai imarreltu. (Mari Rantasila on kokenut suuria tunteita minun ulko-ovellani, lähellä naapuri-Siwaa!)

”No, voithan sinä miettiä omat paikkasi”, sanoo kumppani. On Talvipuutarha, Töölönlahti, Aleksis Kiven katu, jossa asuin parikymppisenä, Bulevardi ja Ruttopuisto, jossa söin eväitä lounastunnilla. Pakko olla jotain jännittävämpää. En voi olla näin tylsä, valitan. 

Mietittyäni tajuan, että vahvimmat muistoni liittyvät Turkuun, kotikaupunkiin. Se kohta ortodoksisen kirkon edessä, jossa suutelin nahkatakkista poikaa, Uittamon hiekkarannan keinut, Esso, jossa kävin taidelukion hyppytunneilla baskeri vinossa pelaamassa shakkia ja juomassa samaa painunutta kahvikuppia tuntitolkulla. Miltä tuntui lasketella pyörällä pitkin öistä Kaskenkatua kohti jokirantaa. 

Ernest Hemingway kirjoitti, että vasta muutettuaan Pariisiin, hän pystyi kirjoittamaan Amerikasta ja palattuaan Amerikkaan Pariisista. Minä kirjoitin Helsinki-romaanini Turussa. Ensin koitin kirjoittaa Turusta. Jo lukion äidinkielen opettaja yritti paukuttaa mieleeni, että kirjoittajan pitää kirjoittaa vain asioista mitkä tuntee. Niinpä kirjoitin ensimmäisen romaanini siamilaisista kaksosista 1920- luvun Pariisissa ja seuraavan puhuvista lehmistä. 

Ehkä Helsinki ei ole minun omien tarinoideni kaupunki, ei vielä. Tämä on hyvä kirjoituskaupunki. Täällä minun on keksittävä tarinat uudestaan. 

Palasin Kainuun maaseudulta Berliiniin. Olin alkanut jo metsittyä, joten menin ensi töikseni naapurin turkkilaiseen parturiin. Mitä lempeäkätisin herrasmies muisti hiustyylini: ”Nicht so kurz, nicht so lang.”

Saksankielen opettelu turkkilaisen parturin kanssa on ollut antoisaa. Hän korjaa kieltäni kohteliaan vaivihkaa. Suorituspaineita ei ole. Hän kuuntelee minua rauhassa ja haluaa ymmärtää rallisaksaani.

Berliini on kuulemma ollut erittäin sateinen Suomessa ollessani. Eikä muutosta liene odotettavissa. Naapurusto tuntuu potevan jonkinlaista alakuloa. Esimerkiksi vielä kesäkuussa parturi raahasi joka aamu pitkän penkin liikkeensä edustalle ja paistatteli päivää tupakoiden ja ohikulkijoitten kanssa rupatellen. Radio sähisi duurivoittoista orientaalista rytmimusiikkia. Nyt hän savuttelee yksin oven suussa seisten ja mulkoilee harmaalle taivaalle.

Eilen aamupäivällä pilvet eivät näyttäneet uhkaavilta ja päätin lähteä puistoon lukemaan. Matkalla sade tietenkin alkoi. Kiiruhdin pitelemään sitä kahvilaan, jonka miellyttävässä hämärässä tapahtui pieni ihme: onnistuin kirjoittamaan runoa. Sitä ei ole tapahtunut minulle kahviloissa koskaan aikaisemmin. En ole saavuttanut vaadittua rentoutta. 

Runossa on yllättäen harmaahylkeitä. Niitten on täytynyt tulla tämän kosteuden mukana.

Kesäkaupungit ovat kellertävän autioita, väreilevät laiskasti kuumassa ilmassa kuin villin lännen pistoolimiehet hetki ennen kaksoisottelua. Värit ovat ylisaturoituja kuin vanhoissa jälkivärjätyissä elokuvissa, ensisilmäyksestä mikään ei liiku. Kesällä kaupungeissa eletään kuin unessa, vaikka yö ei tule ollenkaan. Ihmiset ovat kuin kissat kuumalla katolla, loikkaavat varjosta varjoon ja hikoilevat, hikoilevat ulos muodostaan ja olemuksestaan. Kesäkaupungeissa elämä tuntuu matelevan kuin juuri syönyt kuristajakäärme. 

Kaupunkilaiset lähtevät viettämään lomaa ja ne harvat, jotka jäävät citypaahteeseen, ottavat rennosti. Hiljainen kesä on parasta aikaa tehdä kaikki hyödylliset ja välttämättömät työt: päällystää teitä uudella asfaltilla, rakennuttaa kevyen liikenteen väyliä, korjauttaa siltoja, viemäröidä, vaihdattaa putkia, maalauttaa julkisivuja, raivata leikkipuistoja ja rantoja. Ihmisistä tyhjentyneet kaupungit ehtivät ottaa rauhassa pientä plastiikkakirurgiaa. 

Syksyllä virkistyneitä lomalta palaajia odottavat ulkonäkönsä hillitysti kohottaneet kaupungit: ne ovat samoja vanhoja tuttuja ja samalla tuntuvat jotenkin uusilta ja erilaisilta. Ne lienevät hieman etääntyneitä, mutta niistä huokuu mukava tuoreus: vihdoin hävitettyjen rumien ja häiritsevien paiseiden tilalle kasvavat uljaan uuden maailman koreat muistomerkit. Muutokset ovat niin hitaita kuin liike Bob Wilsonin teatteriprojekteissa, johon ihmissilmä väsyy nopeasti niin, ettei hetken päästä pysty enää tunnistamaan sitä jatkuvaksi liikkeeksi, vaan pitää sitä still-kuvien sarjana. Kun yksi kuva hukkuu, muisto häviää.

Karppi on niin tyhmä, että jos jokin häiritsee sen syömistä ja se hätkähtää, sekunnin päästä se ei muista, mitä oli juuri tekemässä. Ihmisen muisti ei ole kovin paljon pidempää. Dark City –elokuvan painajaismaailmassa telekineettiset voimat joutuivat järjestämään ensin ikuisen unettoman yön päästäkseen manipuloimaan ihmisten muistoja. Oikeassa maailmassa ei tarvitse manipuloida mitään, sillä harva jaksaa muistella epäolennaisia asioita.

Jos lomalta palattuasi mieltäsi kuitenkin alkaa vihloa epäilys, että kaikki ympäristössäsi ei ole ennallaan, älä anna mukavuudenhakuisuutesi tuudittaa sinua. Yritä muistaa, mikä liike oli viereisessä rakennuksessa vielä keväällä, oliko kirjasto lakkautettu jo ennen lomaa, minkä näköinen talo seisoi nykyisen hiekkamontun paikalla ja halkaisiko puiston oikeasti asfalttitie. 

Ilman muistia häviää myös muistettava ja jäljelle jäävät vain steriilit kertakäyttöiset elämykset. 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vanhaa ihmistä huiputetaan. 

Tarvitsen harjoitusta Juhlaviikkoja varten, joihin poikani on uhannut minut viedä. Siksi lähdin kesäjuhliin kirkolle. Niissä juhlissa piti ilmoituksen mukaan esitellä kotiteollisuutta ja viikatteita. Niittäminen alkaakin olla unohdettu taito, joten pidin tapahtumaa varsin kannetettavana. 

Ostin tolkuttoman hintaisen pääsylipun urheilukentän alueelle. Jouduin kinaamaan järjestysmiehen kanssa, jonka mielestä omia juomia ja ruokia ei saa viedä alueelle. Kyllä on omat kahvit ja leivät perusoikeus. En maksa ylihintaa lötkökupeista ja ruisleivän väliin nahistuneista kurkuista. 

Meni nelisen tuntia ennen kuin sinne tuli ketään muuta. Hieman ihmettelin muun yleisön ikää, koska minun jälkeeni vanhin ihminen oli 21-vuotias. Mutta komeaahan se vain olisi jos nuorisoakin kiinnostaisi vanhan ajan tekemisentavat ja teollisuudenmuodot.

Siirryin ensimmäiseen riviin ja pidin huolen, että termoskannu pysyy mukana. 

Sitten se alkoi se räimytys, varoittamatta. Niin kuin taas olisi vuosi 1939 ja naapurivaltiolla laajentumispyrkimyksiä, joita edistetään pommituslaivueilla. 

Lavan eteen käveli Rapa-Repan näköinen mies, joka lauloi huutamalla ja muu porukka soitti räimimällä. Koska olin lippuni maksanut, niin loppuun asti kärsin. 

Mutta varmasti laitoin kuulolaitteen kiinni. Taikka eihän minulla edes ole sallaista, koska ei niin kiinnosta ihmisten puheet. Tekoja olen tykännyt enemmän seurailla. 

Ps. Myöhemmin selvisi, että Rapa-Repan nimi oli Hynynen. Sillä ruumiinrakenteella pärjäisi peltohommissa, mutta tukka pitäisi leikata ja parta ajaa. Tuskinpa pitkään elättää itseään tuollaisella työllä, että meidän kylällä on aina sarkaa niitettäväksi Ja jos tämä Viikate-yhtye soittaisi  kappaleensa Viina, terva ja hauta hanurilla, siinä voisi olla ainesta vaikkapa kuulakarnevaalien palkintojenjakomusiikiksi.

Olen asettunut kuukaudeksi maaseudulle Kainuun Paltamoon, lehmien välittömään läheisyyteen. Lehmien tuhina ja satunnainen laitumella jolkottelun ääni kantautuvat öisin avoimesta ikkunasta huoneeseeni. Elukoilla ei tuntuisi olevan mitään erityisen tarkkaa unirytmiä. Sama ominaisuus on siunaantunut useille runoilijoille. Laiduntavan nautakarjan ääntelykään ei merkittävästi poikkea yöllä valvovien runoilijoitten huokailusta ja käyskentelystä. 

Hevosia täällä on selvästi harvemmassa kuin lehmiä, vaikka niitäkin toki silloin tällöin näkee. Runoudessahan asia on päinvastoin. Lyyriset hevoset ovat sata kertaa lehmiä suositumpia. Yksi virkistävä poikkeus on Vilja-Tuulia Huotarisen pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelma Iloisen lehmän runot. Huotarinen on keikalla Runokuussa, jolloin hänen väkeviä lehmärunojaan kuultaneen runoilijan itsensä esittäminä. 

Lehmäaiheisista runoista mieleeni tulevat myös Jarkko Laineen säe ”siivekkäät naudat ovat Jumalan karjaa” sekä Pentti Saarikosken viimeiseksi jääneessä Hämärän tanssit -runokokoelmassa oleva kohta, jossa kuvataan ruoan hidasta etenemistä lehmän neljän vatsan läpi, kunnes eläimellä ei ole sen kanssa enää ”muita älyllisiä ponnistuksia kuin päästä siitä eroon.” 

Saarikosken runossa lehmän pitkä ruoansulatus märehtimisineen on vertauskuva tietyn ajatuksen ajattelemiselle viimeiseen loppuun asti: ”nyt panee lehmä jalat alleen koukkuun/rupeaa märehtimään, se on lehmälle miettimistä ja se miettii/kauan aikaa”. Kyseinen toimitus toden totta muistuttaa yöllä kirjoittavien runoilijoitten perinpohjaista ajattelutyötä.

Terveiset Messilästä, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta. Istun Sibeliustalossa runoillassa. Kuvankaunis intialaissyntyinen Kiswal Desai laskeutuu portaita ja lausuu tervetuliaissanat hindiksi. Tarvittaessa hän lupaa myös juontaa sanskriitiksi. Kenialainen Philo Ikonya lukee runon, joka on omistettu hänen kahdelle Keniassa murhatulle ystävälleen. Philo asuu karkoitettuna Norjassa sananvapausjärjestö PENin turvakaupunkikirjailijana. Hän on kirjoittanut naisten ja lasten asemasta, raiskauksista ja väkivallasta, istunut vankilassa ja sanoo ettei hänellä ole paluuta kotiin Nairobiin. Kesken runon ukkospilvet kerääntyvät ikkunoista avautuvan järven yllä. Pikkuruista saarta halkovat salamat.

Suomalaiskirjailijoiden jalkapallojoukkueen kapteenilla Arto Kivimäellä on strategia. Tähtäimessä on käskeä ottelijoita potkaisemaan pallo sinne missä ei ole ketään. Silloin on paremmat mahdollisuudet, että se voi osua jollekin omalle. Alku on tahmeaa. Muuta maailmaa edustava joukkue kirii tilanteeseen 6-0 kun mennään puoliajalle. Onneksi Parnasson Jarmo Papinniemi tökkää pallon maaliin kolmestakymmenestä sentistä ja siitä innoittuneena Suomen joukkue kirii tilanteeseen 6-6. Maaliin viertävä alamäki ehkä auttaa hiukan. Eräs suomalaispelaaja on niin innoissaan, että juoksee varmuuden vuoksi rinkiä kentällä vaikka on vaihtovuorossa. Häviämme ansaitusti 9-7. Suurin voittaja on sääsket, en ole koskaan nähnyt lihavampia. Ehdottomasti parasta taas Maria Peuran aina maalin jälkeen heittämät kärrynpyörät.

Pelin loputtua ajamme runoilijaystävän kanssa keskipäiväntasauksen yössä kotiin Helsinkiin. Mietimme kokouksen teemaa: siitä mistä ei voi puhua on kirjoitettava. Kirjallisuus on aika lähellä Kivimäen jalkapallostrategiaa: huitomalla sinne missä on tyhjää saattaa osua johonkin. Sitä parempi mitä tuntemattomampi ja arvaamattomampi lopputulos on.